Multi-platformerit: Keräilijän kirosana vai casualin taivas?

GTA on yksi suurimmista multi-platter-sarjoista (forbes.com)

Huomasin taannoin pelikokoelmaani tarkastellessani haalineeni taas joukon multi-platformereita eli useammalle konsolille (tai konsolisukupolvelle) julkaistuja pelejä. Näistä esimerkkinä Shadow of Mordor, Minecraft, Saints Row IV: Re-elected, Watch_Dogs ja Grand Theft Auto V. Multi-plattereita syytetään yleensä siitä että tehokonsolien versiot alisuoriutuvat koska pelit on tehty pienimmän yhteisen nimittäjän (eli tehoiltaan heikoimman konsolin) ehdoilla. Erityisesti PC-pelaajat kokevat kärsineensä tästä, konsolipelien puolivillaisten käännösten kohdalla.

Sitten on se keräilijän aspekti. Jonkinlainen konsensus tuntuu olevan siitä että multi-platterit ovat kakkoskansalaisen asemassa videopelimaailmassa. Jotkut jopa jättävät pelin ostamatta, jos se multi-platteri. He vetoavat paremman pelikokemuksen saamiseen pelillä joka on alunperinkin suunniteltu vain yhdelle konsolille. Konsolikohtaiset yksinoikeuspelit ovatkin taas keräilijöiden Graalin malja.

Puolesta ja vastaan
Multi-platterit ovat siitä mielenkiintoisia että kaikilla on jotain niitä vastaan. Uuden superkonsolin ostanut peelo vetää herneen nenäänsä, kun pelinsä ei otakaan kaikkea irti uuden konsolin raudasta. Raukka kun on suunniteltu niin että se pyörisi myös aiemman sukupolven tonkilla.

Edellisen sukupolven version ostaneet taas vetävät killit siitä kun multi-platteri ei pyörikkään vanhalla konsolilla niin näpsäkästi kuin vanhan konsolin yksinoikeuspelit. Sisarkateutta uudempaan sukupolveen syventää myös se tieto että uudella tehokonsolilla peli rullaa pehmeässä 60 framessa ja 1080p tarkkuudella.

Tähän väliin putoaa Pertti PC-pelaaja, jolla olisi muskeli-PC, oikea tehomyllyjen mylly. Mutta kun ne halvatut pelintekijät eivät osaa hyödyntää sen tehoja uuden uudessa multi-platformer-pelin käännöksessä. Päinvastoin, alaspäin dubatut grafiikat ja tympeä konsolointi aiheuttavat harmaita hiuksia.

Viimeinen vastakkainasettelu tapahtuu kahden samaa konsolisukupolvea olevien eri konsoleiden välillä. Toinen konsoli kun sai multi-platterista peruspulliaismallin ja toinen konsolikohtaisilla lisäsisällöillä kukitetun kultakaivoksen. Tällöin lähes identtisten multi-platterien pelaajien välille kasvaa toisinaan syvä ja katkera kuilu. Toiset kun kärsivät ainaisesta alemmuuskompleksista, oli peli kuinka hyvä tahansa. Toiset taas näyttävät pitkää nenää vastapuolen leiristä. Ja entä fanipojat? Ne nillittävät tasaisesti kaikille, ja kaikesta huolimatta.

Super Mario on ehkä yksi tunnetuimpia yksinoikeus-
pelisarjoja(ign.com)

Okei, kaikilla on siis jotain hampaankolossa multi-plattereita vastaan. Vaan entä jos kaikki pelit olisivat konsolikohtaisia yksinoikeuksia Halon tai Unchartedin mallin? Se olisi casual-pelaajien painajainen. Eikä fanipoikienkaan välinen nokittelu siitä helpottuisi. Toisilla kun on jo nyt Super Mario, toisilla Killzone ja kolmansilla Fable. Seuraisi vielä tiukempi ja katkerampi nokittelu näiden pikkusielujen välillä, ruoho kun tuppaa olemaan aina vihreämpää naapurin tontilla. Samoin konsolit kilpailisivat raivoisasti peleistä: Kuka saa yksinoikeudet seuraavaan Watch_Dogsiin, GTA:han tai Batman-peliin. Vähiten tilanteesta kärsisi marginaali videopelien keräilijöistä. He kun ostavat jokaisen konsolin joka tapauksessa, ennemmin tai myöhemmin.

Välttämätön paha

On multi-platformereissa siis hyvääkin. Ne mahdollistavat sen, että pystyt kokemaan kiinnostavimmat AAA-pelit konsolivalinnastasi riippumatta. Ne toimivat siltana vanhan ja uuden konsolisukupolven välillä. Näin ne tekohengittävät vanhaa rautaa tarjoten sille edelleen mielekästä pelattavaa ja raivaavat tietä uudelle sukupolvelle, uusien pelien muodossa. Vaikka meille keräilijöille ne ovat välillä se välttämätön paha, multi-platformerit ovat casual pelaajan taivas ja henkirako. Ne tekevät pelaamisesta helppoa ja vaivatonta. Yksinkertaisesti sanottuna: Ne myyvät.