Arvostelu: Diablo 3: Ultimate Evil Edition (PS4)

Turpakäräjät Diablon tapaan!
(polygon.com)

Hakkaa Päälle!
Diablo-sarjalaiset ovat mitä muhevinta roolipelimausteilla ryyditettyä hack & slashia. Aikaisemminhan Diablot ovat pääosin olleet (pääosin) yksinomaan PC-pelaajien herkkua, mutta nyt saamme ensimmäistä kertaa varteenotettavan konsoli-installaation pelistä. PS4:lle(kin) julkaistu Diablo 3:nen saa kylkeensä Reaper of Souls-lisärin pelin Ultimate Evil Editionissa ja koko komeus puetaan näpsäkkään 1080p resolutioon. Kun ruudunpäivitykset ja resoluutiot ovat kohdallaan, on aika lähteä hirviöjahtiin.

Vaikka Diablolaiset eivät ole koskaan panostaneet juonipuoleen hirveästi niin kolmosessa on tähän mennessä ehdottomasti eniten yritystä. Vanhan Deckard Cainin ja hänen adoptiotyttärensä Leahin vaiheita setvivä juoni jaksaa jopa kiinnostaa, vaikka juoni paikoitellen jääkin hurmeessa hiihtämisen jalkoihin. New Tristram on jälleen hyökkäyksen kohteena ja pahalaisen pahnat vyöryvät ruudulle joka ilmansuunnasta. Jopa yksinpelinä homma toimii messevästi ja pelaaja saa rinnallensa NPC-apureita, joista on jopa tällä kertaa ihan oikeasti hyötyä mäiskeessä. Apurit napsivat myös kokemustasoja ja voipa niitä aseistaa sekä kehittää (hienovaraisesti) kohti haluamaansa suuntaa.

Helppoa heinäntekoa
Mitä tulee varsinaiseen hirviöiden silppomiseen niin huomasin että vaikeustasoa kannattaa ruuvata heti reilusti ylemmäs, sillä peli on normaalillakin vielä melko simppeli. Onneksi vaikeustasoa pystyykin justeeraamaan lennosta paussi-valikon kautta. Korkeampi vaikeustaso mahdollistaa sitä paitsi paremmat kokemuspisteiden buustit (ja varmaan dropitkin?), joten mitään syytä vaikeustason välittömään nostamiseen Hardille ei pitäisi olla.

Sisältönsä puolesta Diablo luottaa tuttuun hack & slash-kaavaansa. Pyörää ei keksitä uudestaan vaan leijonanosa pelin annista koostuu monsujen kurmoittamisesta. Millään puzzleilla tai muilla joutavuuksilla ei pelaajan päätä vaivata. Onneksi mättö toimii ja on tyydyttävää. Silti huomaan välillä jo toivovani jotain muutakin sisältöä pelin yletöntä mäiskettä tauottamaan.

Kun pelin päätarina on koluttu läpi niin ei pelikokemus pääty vielä siihenkään. Paikoitellen satunnaisgeneroidut luolastot kannustavat komppaamaan ne ainakin kerran uudestaan. Tämän lisäksi Diablo 3:sen loppupeli muodostuu Nephalem Rifteistä ja Adventure-modesta, joihin en ole vielä päässyt itse vielä lainkaan perehtymään. Adventuressa pelaaja seikkailee kuulemma pelisssä ristiin rastiin, pelin satunnaisia questeja suorittaen. Riftit taas ovat satunnaisgeneroituja mini-luolastoja, jotka tarjoilevat parempaa loottia.

Korskea Katsella

Kuten jo alussa tuli todettua, pelin graafinen ulosanti on mitä messevintä. Hyökkäyksistä ja erikoisniiteistä löytyy väriä, kokoa ja näköä. Toisaalta voisin napista välillä niin tympeistä taustoista ja ympäristöistä, jotka rullaavat harmaan ja ruskean tylsissä väreissä. Miksikään PS4:sen teknologiademoksi tästä ei myöskään ole, mutta rullaapahan toiminta nätisti. Äänimaailma koostuu pääosin aseitten kilinästä, kalinasta ja kuolonkorahduksista, mutta musiikkiakin on taustalla aikaisempaa enemmän. Mitään mieleenpainuvaa soundtrackia on kuitenkaan turha odottaa. Ääninäyttelyä kuvailisin...no, kauniisti sanoen vaihtelevaksi.

Kamojen hallinta ja vertailu on hoidettu esimerkillisesti!
(gamerhorizon.com)

Miinusta tulee yksinkertaistetusta hahmonkehitysmallista, jossa on otettu takapakkia aikaisemmista Diabloista. Hahmo kun kehittää D3:sessa tavallaan itsensä, koska pelaaja ei voi jaella ansaittuja hahmokohtaisia taitopisteitä (strenght, dexterity, intelligence jne.) aikaisempien pelien tapaan. Sen sijaan peli boostaa ominaisuuksia pelihahmon hahmoluokan mukaan, automaattisesti eli Barbaareista tulee mättäjiä, Velhoista hakoja loitsujen heittämisessä jne. Pelintekijöiden jalona tarkoituksena on varmasti ollut estää se ettei hahmoaan voi kehittäää ns. väärin. Taitopisteiden automatisointi kuitenkin melko lailla mitätöi mahdollisen uudelleenpeluuarvon samalla hahmoluokalla, koska tason 20 barbaari-hahmot ovat pääpiirteissään identtiset, kamoja lukuunottamatta. Onneksi pelaaja saa kuitenkin valita käytössään olevat taidot (skills) itse, jolloin pelin kulkuun ja pelityyliin saa vaikuttaa jo varsin mukavasti.

Konsoloitu Diablo 3:nen on paitsi todella hieno elämys ja ennen esimerkillisesti toteutettu konsoliportti. Niin tavaroiden vertailu kuin pelihahmonkin liikuttelu, on kaikki toteutettu upeasti. Kyseessä onkin ehdottomasti yksi tämän sukupolven parhaista peleistä. Ja vaikka pelin tarina ei yllä ihan oscareille asti niin paholaisten palvaus korkeampien tasojen, tiukempien taitojen ja parempien tavaroiden vuoksi jaksaa kumma kyllä koukuttaa. Loppupelissä Diablo 3:sen elinikä määräytyy sen mukaan kuinka paljon/vähän eri pelikerrat eroavat toisistaan. Samalla luokalla pelatessa nimittäin sortuu helposti pelaamaan peliä täsmälleen samalla tavalla yksiulotteisemman hahmokehityksen vuoksi. Toivottavasti kuitenkin eri luokilla pelikokemukset ovat tarpeeksi erilaiset, jotta Diablon seikkailu ei jää kertakäyttöhuviksi.


Arvosana: (PS4:llä)
8/10