10 Years After: Elder Scrolls IV: Oblivion

"Shut close the jaws of Oblivion"
Peli alkaa oman pelihahmon luomisella ja vankilapaolla sekä keisari Uriel Septimin salamurhalla. Nämä juonikäänteet vievät pelaajan läpi Imperial Cityn sokkeloisten katakombien ja viemäreiden. Pako huipentuu viemärin suulle, joka vie pelaajan ensimmäistä kertaa Tamrielin raikkaaseen ulkoilmaan. Pakomatkan varrella selviää kuitenkin että pelaajalla on isompikin osa näyteltävänä Tamrielin ja sen Cyrodiil-provinssin kohtalossa. Tähän vyyhtiin liittyy myös mystiset daedra-prinssit, niitä palvova salaseura sekä keisarin kadoksissa ollut perillinen.

Dorothy ei ole enää Kansasissa...
(ign.com)

Tuhat Ja Yksi Tehtävää

Halutessaan sankarityöllä voi kuitenkin painaa villasta ja lyöttäytyä sekatöitä tarjoavien kiltojen riveihin. Niistä kunnollisemmat, maagien ja taistelijoiden killat tarjoavat juuri sellaisia jopeja kun niiden nimi antaa olettaa. Lain harmaalta alueelta löytyy myös Dark Brotherhood- ja varkaiden killat. Periaatteessa kaikkiin kiltoihin on mahdollista kuulua, joten yhden ryhmittymän riveihin liittyminen ei poissulje muiden jäsenyyttä.

Vihuja voi suolata myös etänä.
(gamefaqs.net)

Jos killatkaan eivät ole sinun juttu niin ollos huoleton! Oblivion läimii to-do-vihkoosi random-questejä sitä mukaan kun pelaaja samoilee pelimaailmassa ja kuulee NPC-hahmojen puhuvan niistä. Myös erämaassa piisaa savottaa. Oblivion-porteista vyöryvä daedra on tietysti ykkösriistaa, mutta myös örkkejä, susia, rapuja, maantierosvoja sekä muita mukavia pääsee pätkimään. Mitään merkittävästi perusfantasiasta poikkeavia örrejä ei varsinaisesti lappaa vastaan, joten ei yllätyksiä sillä saralla.


Kehitys Kehittyy

Lopulta tulee aina eteen se hetki kun välien selvittelyyn kaivataan kättä pidempää. Nuijissa, jouskareissa ja miekoissa on valinnan varaa ja jokainen hahmo voi käyttää erilaisia aseita, hahmoluokastaan riippumatta. Oma suosikkicomboni on eräänlainen samooja-luokka. Se keskittyy vihujen suolaamiseen aluksi etäältä jousella, mieluusti stealthinä tuplavahinkoa tuottaen. Tämän jälkeen taitetaan peistä nopean miekan ja kilven voimin. Lähitaistelu on kompakti paketti, jossa blokkaukset, voimaiskut ja perusiskut muodostavat kivi-paperi-sakset kokonaisuuden. Paletti täydentyy myös tarvittaessa syvemmällä magialla, perustulipallo ja pikaparannus löytyvät jokaisen arsenaalista.

Pelin taistelumekaniikka on linkitetty olennaisesti myös pelin taitosysteemin, jossa taidot kehittyvät ainoastaan niitä käyttämällä. Kun questejä on tehty tarpeeksi, monsuja lätkitty kuonoon ja taitoja nostettu niin pelihahmo kehittyy tason verran vahvemmaksi. Nukkuessa taidot kehittyvät pelaajan valitsemalla tavalla. Yksinkertaisesti? Systeemi on intuitiivinen ja toimiva!

Huonoako?! Korkeintaan Keskinkertaista!

Oblivionin maailma on aika auvoinen paikka ja ehdottomasti Cyrodiilin vehreisiin nummiin ja laaksoihin on helppo hukuttaa tunti toisen perään. Mutta jokaisessa paratiisissa luikertelee käärme ja avoimet pelimaailmat ovatkin pahimmillaan salakavalia käärmepesiä, jossa koreiden puutteiden alta paljastuu joukko rikkinäisiä pelimekaniikkoja. Oblivion ei ole todellakaan pahimmasta päästä mutta murinan aiheita löytyy siitäkin. Inventaariossa sukellellessa pelaajaa tökkii kylkiluihin ahdas ja paikoin työläs käyttöliittymä. Myös pelimaailma kärsii paikoin pöllöilevistä NPC-hahmoista (radiant-tekoälystä huolimatta) sekä maailma henkii välillä staattisen kulissin tuntua. Kuulemma myös pelin sisäinen levelöinti aiheuttaa lieveilmiöitä myöhemmillä tasoilla, kun metsissä vastaan juoksevista susista kunnostautuu tappajavuffeja, jotka nielevät nuolia aamupalaksi ja nauravat nuijien iskuille. Viimeisimpään en ota kantaa koska semmoista ei ole vielä kohdalleni koitunut.

Pelimaailma on edelleen paikoin komea...
(zavvi.com)

Mutta all-in-all: Elder Scrolls IV: Oblivion on harvinaisen tiukka peli, jossa avoin pelimaailma lyö yläfemmoja sujuvan taistelusysteemin kanssa. Edessä on eeppinen ja pitkäkestoinen tarina ja armoton tukku sivuquestejä, joista riittää puuhaa riittämiin. Plus pelimaailmassa samoilu on oma metapelinsä, jonne voi hukata itsensä jos niin haluaa. Graaffista loistoa on vuosien vieriminen osittainen syönyt, mutta Oblivion on edelleen varsin kivannäköinen pakkaus, vaikka pelin vahvuudet piilevätkin muualla kuin visuaalisissa jipoissa. Pikkuvikoineenkin sitä on helppo suositella reilua RPG-pläjäystä kaipaavalla. Lisähuomiona mainittakoon että kannattaa kärkkyä GOTY-versiota, joka pitää sisällään Shivering Isles- ja Knights of Nine-laajennukset.


Arvostelu: (PS3)
8/10