Arvostelu: Stranglehold

SISÄLTÄÄ SPOILEREITA
Stranglehold tarjoaa hengästyttävän räiskintäjuhlan, jossa pelaaja astuu Tequilan nahkoihin. Kyseessä on kovaakin kovemmaksi keitetty koppalakki, joka juo, polttaa ja räiskii vihollisia tuplapyssyillä. Ruvella olevat ihmissuhdekuviot pyöritetään siinä ohessa, jos työt sen sallivat. Kun kuolema alkaa äkisti korjata Hong Kongin poliisivoimia niin Tequila tarttuu toimeen, esimiehensä vastusteluista huolimatta ja alkaa selvittää kuka käy lanaamassa hänen kamujansa. Alkaa vyyhtien vyyhti jossa pistetään huumeparonit, rikospomot sekä entinen työkaveri samaan somaan ruumispinoon nippuun. Tequila kun ei liiemmin usko väkivallattomaan rikollisten taltuttamiseen.

Taas on paikka kuin pommin jäljiltä.
(youtube.com)

Bullettibaletti

Tarina on tyylikkäästi pelissä taustalla. Pääosaa näyttelee itse toiminta ja siinä peli hoitaa pisteet kotiin. Homman pihvi on eräänlainen tyylimittari. Tyylikkäimmät tapot palkitaan tähdillä, jotka kannustavat taas entistä uskaliaampiin stuntteihin. Pelin edetessä aukeavat ajan hidastamiskyky sekä neljä supervoimaa, Tequila Bombsit, (Pikaparannus, Tarkkalaukaus, Berserkkitila ja huoneen vihollisista tyhjentävä Pyörähdys) pitävät huolen siitä että puntit ovat vähintäänkin tasan nistejä vastaan nahistellessa.

Oma lukunsa ovatkin sitten taas pomovastukset, jotka pistävät kovan kovaa vastaan. Useimmiten matseja säestää myös loputtomat vihollismeret, jolloin kuhina on melkoinen. Toisaalta juuri se onkin homman jippo ja kippo, sillä tusinamörrejä niittämällä Tequila saa Pomminsa ladattua. Supervoimat läjäytetään sitten pomon niskaan ja tätä tanssia tanssitaan, kunnes joko fiksumpi antaa periksi. Ei vaan, kyllä räime on melkoista ja siinä sielu lepää. Erityismaininnan ansaitsee munakkaasti hajoilevat ja vaihtelevat maisemat (mm. Satama-alue, esihistoriallinen museo, Hong Kongin kadut) sekä muutenkin vakuuttavat fysiikat. Näin se pitää tehdä!

Välillä pelaaja joutuu Standoffeihin, joissa pannaan kova kovaa vastaan
(mobygames.com)

Paukut Loppu?
Lyhyestä kestostaan huolimatta Stranglehold on laatuviihdettä pikkurahalla ja takuuvarma actionpläjäys sitä etsivälle. Loistavat pelifysiikat ja jatkuvasti rullaavat maisemat pitävät pelaajaa otteessaan petollisen hyvin ja pian on juostu peli läpi toistamiseenkin. Strangleholdin vahvuus onkin siinä että vaikka se on lyhyt niin siinä ei ole mitään löysää. Kaikki mikä ei tavalla tai toisella tue toimintaa on karsittu pois ja jäljelle on jäänyt alkukantainen, pinnallinen juoni sekä sitä tukeva koukuttava pelimekaniikka.

Arvosana: (PS3)
8/10

Batman-kokoelmani

Batmaniin liittyvää roinaa on ehtinyt kertyä nurkkiini jo jonkin verran ja nyt olisi tarkoitus alkaa videolla perkaamaan ja purkamaan tätä tavarapaljoutta. Kahteen osaan pilkottu videon räiskäle löytyy Valvomon Youtube-kanavalta:

Osa 1
https://www.youtube.com/watch?v=CIwnGvv7DcA

Osa 2
https://www.youtube.com/watch?v=nI_0KB-2TGE

Guitar Herot vs Rocksmith 2014

Varoitus!
Luvassa on jättiartikkeli, joka saattaa johtaa siihen että huomaat pian omistavasi leegion muovisia soittimia tai ainakin kyseenalaisen soittotaidon sekä tinkimättömän rock-asenteen. Lue omalla vastuullasi...

Kauan Sitten Kaukaisessa Galaxissa...

Tulipahan taas hankittua...Internetin ihmemaasta haaviin eksyi legendaarinen mutta aina yhtä tiukka Guitar Hero-pelisarja, jota olen vilkuillut sivusilmällä jo jonkin aikaa. 35 eurolla sain vokoteltua pelisarjasta Guitar Hero 3: Legends of Rockin ja Warriors of Rockin (x2) sekä kolme kitaraa Nintendon Wille. Lisäksi Kusti polki kolme muuta peliä: GH: World Tourin, GH5:sen sekä Metallican alle 20 eurolla posteineen. Tämä sanottuna lienee sanomattakin selvää että naapurit (ja lähimmäiset) ovat olleet rockin kiirastulessa langattoman muovikitaran lonksuessa klassisten rockriffien tahtiin!

Eikä siinä(kään) vielä kaikki. Päätyipä haaviin myös Rocksmith 2014 Edition-opetuspeli PS4:lle uudenkarheana ja noin 70e hintaisena. Auts! Mutta Rocksmithin jippona onkin se että siinä ei rämpytetä lelukitaralla, vaan ihan oikealla kepillä (tai sähköbassolla!) ja pelaajalle lyödään rytmikitaristin, soolokitaristin tai basistin haalarit niskaan. Ja ei kun soittotalkoisiin!

Lienee myös syytä kertoa taustoista. Aikaisemminhan meikäläinen on mättänyt menemään männävuosina GH3:sen PC-versiota sekä tietty sen ilmaiskloonia, Frets on Firea. Johtuen kuitenkin toistuvista teknisistä ongelmista PC:n kitarapaketti sai kuitenkin purra pölyä ja olikin pian matkalla kohti seuraavan rokkaajan kotia sopuhinnalla. Show must go on...Lisäksi asunnostani löytyy parikin kitaraa ja basso sekä muita mukavia musisointivehkeitä eli harrastuneisuutta siis löytyy. Mutta nyt kiinni päivän pihviin!

 Guitar Hero-Sarja VS Rocksmith 2014 Edition

Guitar Hero-sarja:
(Tässä tapauksessa osat: 3, World Tour, 5, Metallica ja Warriors of Rock)

Let's Rock Baby, Yeah!

Guitar Hero-sarjassa muovikitaralla suditaan läpi kaikki klassiset (ja uudet) rock'n roll-rallit asiaan kuuluvalla päheydellä. Soittovälineenä toimii muovikitara, jossa on "kitaran" kaulassa viisi eri väristä nappia, jotka symboloivat kitaran nauhoja. Kitaran kielien asemaa toimittaa kitaran kopassa oleva louskutin, jota räimitään ylös ja/tai alas biisin niin sanellessa. Yksinkertaisesti sanottuna? Homma toimii. Kovimmat kepittävät saavat nostaa kitaransa ilmaan aiheuttaen munakkaan Star Power-supervoiman, joka tuplaa pisteet ja triplaa pelaajan henkilökohtaisen Cool-kertoimen.

Kun soitin on tullut tutuksi on aika singahtaa itse peliin. Pelistä riippuen pelaaja valitsee joko valmiin avatarin itsellensä, jotka ovat kaikki enemmän tai vähemmän oikean rock-kulttuurin karikkatyyrejä (mm. punktyty, hendrix-heppu, kissmäinen pyylevä naamiosankari) tai vaihtoehtoisesti luo oman rokkarinsa ruudulle keekoilemaan. Sitten vaan menovettä myllyyn ja biisiä valitsemaan!

Guitar Hero-pelit tarjoilevat Carreer-tilan, jossa kierretään maat ja mannut avaten uusia pelihahmoja (mm. Tom Morello ja Slash) ja biisejä sekä tietysti pähkähulluja esiintymispaikkoja. Oman virtuaalibändinsä kanssa jamittelusta tuleekin yllättäen kuin toinen luonto ja hommaan jää sen verran kivasti koukkuun että unohtaa läiskivänsä vain muovista skittaa. Asiaa auttaa myös biisilista, joka yksinkertaisesti rokkaa!

Guitar Herossa muovikitara saa kyytiä!
(amazon.com)

Ace of Bass!

Kun maailma on valloitettu ja biisit avattu on aika jakaa bändäröinnin ilot. Ja mikäs siinä, sillä moninpelivaihtoehtoja on peleissä varsin kattavasti tarjolla, versiosta riippuen toinen pelaaja (tai pelaajat) kilpasoitetaan suohon tai muodostetaan bändi (laulu, rummut, kitara ynnä basso) tai pienimuotoisemmin soitellaan kimpassa (kitara/basso tai rytmikitara/soolokitara). Guitar Herot ovatkin helposti omaksuttavaa bilehubaa. Tarvittaessa pelin vaikeustaso nousee kuitenkin ihan taivaisiin asti mm. Dragonforcen, Joe Satrianin ja Steve Vain värssyjen avittamana, jos pelaajalla paukkuja riittää.


Rocksmith 2014 Edition PS4

Oman Onnensa Rokkiseppä

Guitar Herojen jälkeen luonnollinen jatke oli siirtyä oikean keihään käsittelyyn. Takana onkin jo ennestään noin viiden vuoden edestä soittokokemusta (pääosin akustisella) skeballa. Nyt volat lähtee kuitenkin kattoon Rocksmith 2014-opetuspelillä. Se uhoaa olevansa nopein tie riffinirvanaan ja soolokeisariksi. No, katsotaan! Pelin sisältämät laajat tutoriaalipätkät ja vielä laajempi DLC-kappalelista lupaa hyvää. Propsit napsuu myös Tone Designer-tilasta, jossa pääsee vemputtelemaan efektinumiskojen kanssa sekä Session Moden-jamittelutilasta (, josta löytyy vastaavanlainen versio muuten joissain GH-peleissäkin).
 

Rocksmithin ulkoasu ei ole selvin mahdollinen.
(ubisoft.com)

Tabulatuureista ja GH:sta ammentava ulkoasu ja pelaajan soittotaitoon mukautua vaikeustaso pitävät jatkuvasti varpaillaan ja pelaaminen on kauttaaltaan erittäin tyydyttävää. Ainoat ulvomisen aiheet kumpuavat, ironisesti, myös ulkoasusta. Se saa nimittäin asiansa osaavankin muusikon välillä hämillään. Erityisesti sointujen rakentaminen näyttää hiukan hämärältä kun värikoodattuja kieliä ja numeroita lätkitään kovaa vauhtia pelin "highwayllä". Tällöin tulee helposti herpaannuttua ja hukattua sointu jos toinenkin. Mutta jo vähän aikaa räimittyäni rytmisateessa näyttäisi että ulkoisetkin puutteet olisi annettavissa anteeksi, kunhan biisi tulee tutuksi.

Grind Some More, Gary Moore

Kaiken kaikkiaan Rocksmithissa on kyse grindaamisessa, jossa samaa biisiä hinkataan joko kokonaisena tai pienissä pätkissä Riff Repeater-toiminnon avulla, kunnes ralli taipuu. Sen jälkeen peli nokittaa vaikeustasoa vähän korkeammalle ja lyö biisiin pussillisen uusia nuotteja ja soittotekniikoita. Lopulta biisi on alkuperäisessä ulkoasussa pelaajan tassuissa. Päivän päätteeksi voikin todeta että Rocksmithissä on kyse ensisijaisesti enemmän opetuspelistä kuin varsinaisesta pelistä, vaikka lukuisat minipelit ym. pikku härpäkkeet yrittävät toisin vakuuttaa. Pelin Missions-tila tarjoaa jatkuvasti pelaajalle uutta omaksuttavaa ja tuuppii pelissä sopivan hienoeleisesti eteenpäin.

Tuomio:

Jos kitarointi kiinnostaa niin nappaa ihmeessä Rocksmith ja olet jo matkalla kohti riffi-ilotulitusta. Jos sen sijaan haluat "vain" pelata ja pitää hauskaa (yksin tai kimpassa) niin annan siunaukseni Guitar Heroille, jossa moninpelitilat ovat ehdottomasti korskeammat! Molemmissa biisilistat ovat kovaa kamaa ja yhtäläisyyksiäkin löytyy, joten toisen valinta ei poissulje välttämättä musiikillisesti mitään merkittävää. Pelit eivät pelaa toisiansa pois laudalta vaan ovat ennemminkin kääntöpuolet samasta kolikosta. Peleihin löytyy myös DLC:nä uusia rockraitoja (tosin Wiillä Guitar Heron DLC:t eivät taida olla enää tuettuja?), joten hupia riittää taatusti. Mutta valitset kumman tahansa niin et voi mennä pahasti pieleen. Let there be ROCK!

Meemi 19 osa 1

Suosikkigenre

Batman: Arkham-pelit koetaan 3. näkövinkkelistä käsin
(batman.wikia.com)

Oma suosikkigenreni on eittämättä kolmannessa persoonassa tapahtuva rymistely. Tämä saattaa tapahtua miekkoja kolistellen, nyrkit ojossa, läjäyttimillä losautellen tai tasolta tasolle pomppien. Esimerkkejä tästä ovat mm. Batman: Arkham-sarja, Metal Gear Solidit, Prince of Persia: Sands of Time-trilogia, Max Paynet, Unchartedit, Assassin's Creed: Syndicate, Witcher 3: Wild Hunt ja monet muut omat suosikkini. Vaikka myös ensimmäisessä persoonassa tapahtuvat kähinät kiinnostavat ja kakkosulottuvuudessa tapahtuvat pompinnat kiehtovat niin jostain syystä ne kolmannen persoonan kautta koetut seikkailut tuntuneet kannaltani aina omimmilta.

Mikä kolmannessa näkövinkkelissä sitten viehättää? Jotenkin kolmospersoonassa vaan pelimaailmaan ja -hahmoon uppoutuminen toimii parhaiten kohdallani. Edellinen ei myöskään tapahdu timanttista kontrollituntumaa uhraamalla, kuten koen joskus että ensimmäisessä persoonassa tapahtuvissa peleissä käy. Tällöin lisääntyneen immersion nimissä uhrataan pieni pala pelihahmon kontrolloinnista ja peliympäristön havaitsemisesta. Kolmas persoona tuntuukin tällöin sopivalta kompromissilta ääripäiden välissä.

3. Persoonaan sijoittuvat pelit ovat suosikkigenreni.
(wall.alphacoders.com)

Meemi 18

Kuva pelimaailmasta jossa haluaisit elää

Assassin's Creedin Lontoo kaikessa loistossaan.
(gamesradar.com)

Assassin's Creed: Syndicaten Viktoriaaninen Lontoo on pelimaailmana hengästyttävä. Thames-joen kahtia jakama Lontoo näyttäytyy pelaajalle kahdella eri tavalla. Toisaalta kadut kuhisevat Blighters-jengiläisiä, kieseillä kaahataan kärryrallia pitkin katuja sekä halutuimpia rakennuksia väijyy temppeliritarien tarkka-ampujat. Henkeä salpaavat rakennusten siluetit, tehtaiden savua sankkana puskevat piiput ja väripaletiltaan ruskean harmaa maailma värittää peliä kaikkialta. Suurrelliselta vaikuttavaa kaupunkiarkitehtuuria halkoo aamuauringon säteet tai piiskaa läpitunkematon sateen harso.

Lontoon toiset kasvot
(blog.ubi.com)

Tuntuu että joka nurkka on täynnä historiallisesti merkittäviä hahmoja ja paikkoja, esimerkiksi Big Ben-kellotorni, Westminster ja Buckinghamin palatsi ovat vain muutamia mainitsemisen arvoisia paikkoja. Ne pääsevät parhaiten oikeuksiin AC-pelien FreeRun-parkourissa, joiden avulla mihin tahansa mihin kädensijan vaan suinkin saa pääsee myös kiipeilemään. Ja mikä parasta, moniin nähtävyyksiin pääsee myös pikamatkustamaan suoraan pelin sisäisellä Fast Travel-toiminnolla. Nähtävyyksien korean pinnan alta paljastuu kuitenkin yllätyksiä Lontoon viemäriverkostosta sekä nyrkkeilykehiä, joissa voi panna kroppansa likoon rahaa vastaan. Tämän lisäksi Lontoota asuttavat värikkäät persoonat, joihin kuuluu mm. Charles Darwin, Viiltäjä-Jack ja Alexander Graham Bell.

Arvostelu: Metal Gear Solid (PS1)

(Sisältää spoilereita!)

Harva videopeli on onnistunut vetämään maton jalkojeni alta (vieläpä toistuvasti!) niin täydellisesti kuin Metal Gear Solid. Harva peli on viehättänyt valvomolaista vuodesta toiseen omalla tenhollaan kuin MGS. Mikä Metal Gear Solid siis oikein on ja miksi se on niin kova juttu?

Kept you waiting, huh?

Metal Gearin päähenkilönä päsmäröi kloonattu sotilas, joka kantaa koodinimeä Solid Snake. Hänen tehtävänsä on näennäisen yksinkertainen: Soluttautua jenkkien Alaskan ydinase-tukikohtaan, jonka terroristit ovat napanneet itsellensä. Alussa tehtäviä on kaksi: Pelasta DARPA Chief ja ArmsTech-yrityksen vetäjä Kenneth Baker. Matkaan tulee kuitenkin yllättävän nopeasti kimurantteja mutkia: Yli-inhimillisiä pomovastustajia, korkealentoisia salaliittoja, kyborgininja, loputtomasti tusinarosmoja ja kolossaalinen mecha: Metal Gear Rex.

Audiovisuaalisesti peli oli aikanaan huikea!
(youtube.com)

MGS yhdistelee loistavasti hiiviskelyä ja toimintaa. Pääpaino on vihollislinjojen läpi tapahtuvassa hiiviskelyssä paikasta A paikkaan B väistellen esteitä C ja D. Välillä pakkaa sekoitetaan eteen tulevilla pomokohtaamisilla tai skriptattuja tilanteita, jolloin asioita ei yksinkertaisesti voi ratkaista hissunkissun. Toimintaosuudet taas koostuvat pääosin pomomatseista terroristeja vastaan. Näistä kohtauksista papukaijanmerkki, sillä niistä jokainen on ikimuistoinen ja mukaan on ympätty spaghettiwesternimäinen revolverisankari, Psycho Mantis-psyykikko, tankkimatsi, tiukkaa sniputusta, kestävyystaistelua Hind-kopteria vastaan sekä iso rähinä Metal Gear Rex-kolossin kanssa. Kaikesta huokuu korkeat tuotantoarvot, oli kyseessä välivideot tai tiukalla pieteetillä ääninäytellyt Codec-keskustelut. Kaikesta käy ilmi että peli oli audiovisuaalisesti askeleen pari edellä aikalaisiaan.

Ainoat miinukset tulevat MGS:n välillä turhasta edestakaisin juoksuttamisesta tavaroiden tai aseiden hankkimiseksi. Vaikka asiaa yritetään selitellä juonen siivellä parhain päin niin pelaajalle tulee olo vaan turhasta pelinpidennyksestä. Myös taajaan uudelleenspawnaavat vihulaiset saattavat kyrsiä, sillä vihollisten lahtaaminen ei todellakaan ole välttämättä oikotie onneen. Mutta murinat sikseen! Fakta on kuitenkin se että olen vuosien varrella pelannut MGS:n uudelleen ja uudelleen. Klassikko, eikä muuksi muutu!

Arvostelu: (PS3:sen PSN:stä)
10/10

5 Years After: Saints Row: The Third

(youtube.com)

Hulabaloobalainen!
Myönnän, kun ostin Saints Row 3:sen, ensimmäisen Saintsini PS3:lle, niin en odottanut peliltä mitään. En siis mitään. Ehkä siksi yllätyinkin siitä kuinka kova peli konsolini kovalevyllä yht äkkiä makasikaan. Ylettömän sekoilun ja huuruisen häröilyn alta paljastui myös yllättävänkin viihdyttävä, ja (kehtaanko edes sanoa) syvällinen, kokemus. Ehdottomasti yksi Saints Rown parhaista ominaisuuksista on mahtava hahmoeditori. Se mahdollistaa jopa jokseenkin ainutlaatuisen pelikokemuksen omalla pelihahmolla, aina sukupuolta, vaatteita ja ääntä myöten. Hienoa työtä!

Kun hahmo on ruodussa niin on aika lähteä tarinan punaisen langan perään. Pelaamasi Saints-jengin pomo saa vastaansa uudessa Steel Portin kaupungissa rikollisliigat, jotka tekevät parhaansa Saintsien maineen lokaamiseksi. Killbanen ärtsyn vihreä jengi ja siniset digitaalininjat ovat vain jäävuoren huippu pelissä jossa koetellaan niin järjen kuin naurulihastenkin kestävyyttä. Pian hampaisiin aseistettu, pimpatulla autolla nitrolla hurvitteleva ja ominaisuuspäivityksillä buustattu hahmo jakaa kaaosta ja kuolemaa Steel Portin kaduilla. Koko pläjäys on niin over the top kuin vaan olla voi!
 
Muutamasta teknisestä ongelmasta (mm. välillä notkahteleva ruudunpäivitys ym.) huolimatta peli on erittäin nautittava ja mikä tärkeintä, hauska. Saints Rown menestys perustuukin nimenomaan tähän mitä mahtavimpaan ja alkukantaisimpaan kaavaan, hauskanpitoon. Joskus on nimittäin hauska jättää synkistelyt taakse ja singahtaa soundtrackin säestämään suurkaupunkiin, joka on täynnä toinen toistaan surrealistisempia edesottamuksia. Kieli tukevasti poskella Saints kolmonen tykittää tykimmin!

Arvosana: (PS3:lla)
8/10

Batman: Court of Owls pt. 1 & 2

Court of Owls Pt. 1
(dc.wikia.com)

Pöllöjen Hovi ja - Kaupunki ovat ehkä yhdet parhaimmista Batman-sarjakuvista, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Arkham Asylumista käynnistyvä vyyhti kietaisee Batmanin matkalle, jonka myötä hän määrittelee uudelleen suhteensa suojelemaansa Gothamin kaupunkiin.

Gotham Cityä on jo kauan ennen Batmania hallinnut varjoista käsin salaseura, joka käyttää itsestään nimeä Pöllöjen Hovi, Court of Owls. Vaan kuinka käy kun Batmanin ja Owlsien tavoitteet osuvat törmäyskurssille? Entä kun selviää että Courtilla saattoi olla näppinsä pelissä Batmanin vanhempien murhassa? Batmanilla on edessä hulluuden sävyttämä kaninkolo, jossa menneisyyden haamut pengotaan esiin Batmanin ja Bruce Waynen saadessa vastaansa Pöllöjen salaseuran ikiaikaiset kätyrit, Kynnet. Uhka on varsin todellinen ja hyvin henkilökohtainen!

Nightwingilla on tarinassa myös oma osuutensa. Sivuosassa sarjiksen sivuilla nähdään seikkailevan myös mm. Damien Wayne. Lisää Batfamilyn roolista ja seikkailuista valotetaan Night of Owls-crossoverissa, joka sivuaa myös Court of Owlsin osia yksi ja kaksi. Mielestäni Night of Owls ei ole niin varteenotettava paketti vaan enemmänkin sekalainen paletti lyhyempiä tarinoita, jonka kokonaisuuden hahmottaminen jää todella haastavaksi varsinkin jos Courtit yksi ja kaksi ovat lukematta.

Toisessa osassa, Pöllöjen Kaupungissa, myös superroisto Mr. Freeze tulee kuvioihin mukaan. Hänellä on myös jotain tekemistä Pöllöjen Kynsien toiminnassa ja siksi myös olemassa keino jolla ne voitaisiin nujertaa. Ensin Batmanin pitäisi vaan pähkäillä onko arvon Jäämieheen luottamista vai eikö. Lisäplussana mainittakoon että Court-kakkonen esitteli myös uuden, riipaisevamman, lähestymistavan Mr. Freezen ja Noran suhteeseen!

Kaiken kaikkiaan Court of Owls pt. 1 ja pt. 2 ovat timanttista sarjakuvapläjäystä, joka määrittelee Batmanin jälleen uudelleen ollen kuitenkin hahmon alkuperälle uskollinen. Ja jos Pöllöt lukaistuasi kaipaat vielä lisäläjäytystä niin sitten voin varauksella suositella Night of Owlsin lukemista. Siitä ei kuitenkaan kannata aloittaa eikä missään nimessä jättää Courtteja hankkimatta, koska muuten Night of Owlsin vaiheista ei ota selvää.

Meemi 17

Suosikkisankari: Batman

Harva sankari on niin ikonisessa asemassa kuin yli 75 vuotta porskuttanut Yön Ritari. Ja koska maileja on takana jo noin monta niin on hahmosta ehtinyt sukeutua myös yhtä monta uutta tulkintaa. Niistä elokuva- ja animaatio-puolella tunnetuimpia ovat mm. Cristopher Nolanin Yön Ritari-trilogia ja 90-luvun Batman animaatiosarja unohtamatta kuitenkaan kuusikymmentä luvun kultaista camphenkistä Batman-töllösarjaa, jota tähditti kuolematon Adam West.

TellTalen Batman on sekoitus uutta ja vanhaa.
(gamespot.com)

Videopelien saralla on ollut hiljaisempaa ja Yön Ritari on nauttinut virtuaalimaailmassa paljon vaatimattomampaa, mutta yhtä kaikki tasaista, suosiota. Vasta kaksituhatluvulla lepakkomies on päässyt ansaitsemiinsa raameihin pelimaailmassa, kun monet supersankaripelit saivat ansaitsemansa piristysruiskeen. Kovimman paukun teki ilmestyessään Rocksteady-studion menestyneen Batman: Arkham-sarjan esikoinen: Batman: Arkham Asylum. Se onkin sitten poikinut leegion varsin ansioituneita jälkeläisiä: Arkham Cityn, Arkham Originsin, käsikonsolien Arkham Origins: Blackgaten, Arkham Knightin sekä tulevan Arkham VR:n. Eikä myöskään kannata unohtaa vähäisemmälle maineelle jääneitä spinoffmaisia kännypelejä Arkham City: Lockdown ja Arkham Underworld.

Arkhamin lisäksi Batman on vieraillut mm. Injustice: Gods Among Us-mätkintäpelissä ja viimeisimpänä temppunaan hypännyt TellTale Gamesin kelkkaan. Tupla-teen Batmanissa tutustutaan viittasankarin varhaisempiin vaiheisiin ja pääpaino on dialogissa ja rikosten ratkaisemisessa toiminnan sijasta. Episodimuotoisena ilmestyvä paketti on ensimmäisen kahden osan jälkeen vakuuttanut ja tarina, joka on sekoitus tuttua ja turvallista sekä uutta ja täysin originelliä, toimii. Battiksen sompailun voi siid toteuttaa näinkin, vieläpä lisenssille täysin uskollisesti!

Mutta mikä tekee Batmanista minun suosikkisankarini? Ehkä se on hahmon mukautuvaisuus, se kuinka se on elänyt vuosikymmenten saatossa ja selvinnyt uudelleentulkinnoista aina voittajana. Hahmossa on jotain niin ikonista ja kuolematonta että Batman on Batman oli kyseessä tummanpuhuva Kevin Conroyn animaatio/peli-Batman, Christian Balen Yön Ritari-trilogian lepakkomies tai groovisti kieliposkella kekkuloiva Adam Westin 66-vuoden Batman. Jokainen uudelleentulkinta on onnistunut luomaan jotain uutta tuoden rikkaaseen loreen uutta tauhkaa. Batman on siis hahmona enemmän kuin hänen näyttelijänsä, tarinansa, pelinsä tai elokuvansa. Siksi hän on oma lempparihahmoni niin videopeliskenessä kuin kuvaruudun ulkopuolellakin.

Game Onin aika tullut on

Kehittyneempää Sodankäyntiä

Ja taas on tärähtänyt! Käykääpä vilkaisemassa tuplaklippini Call of Duty: Advanced Warfaren Skyrise-kentästä. Gunslinger-loadouttini siivittämänä luvassa on rouheaa revolveriroisketta eeppisissä mittakaavoissa.

Alla linkkiä:
https://www.youtube.com/watch?v=nw8FiwE4hz0