FFIV on tarinansa puolesta yksi henkilökohtaisia lempipelejäni. Sodan runtelemassa fantasiamaailmassa Baronin ilmalaivaimpeurimi on alkanut äkisti haalimaan eri kuningaskuntien elementaalivoimia sisäänsä kätkeviä kristalleja. Pelin päähenkilö Cecil johtaa yhtä ilmalaiva-armeijaa ja saa käskyn noutaa kristallin, viattomista välittämättä. Pian Cecilin omatuntoa alkaa kuitenkin kolkuttaa ja hän päättää nousta Baronia ja sen kuningasta vastaan. Vastarintaliikkeeseen lyöttäytyy mukaan myös muita sodan haavoittamia sieluja. Värikkäästä kastista löytyy mm. kaksoiselämää elävää veijaribardi, wanha ja wiisas velho, vilkkaat maagikaksoset, kamppailulajien taitaja sekä äitinsä (ja kotikylänsä) menettänyt summoner-tyty.
Iso osa pelin tarinasta kuluu Cecilin tunnontuskia tulkitessa. Tätä jaakobinpainia sivutaan tämän tästä kun Cecil äityy Hamlet-luokan monologeihin miettimään omia tekojaan. Eräs tarinan käännekohtia onkin vaihe jossa Cecil saa synninpäästön itseltään. Ja jos päähenkilö on syvällinen pohdiskelija niin samaa syvyyttä löytyy myös sivuhahmoista. Vaikka pelissä on sivuhahmoja ehkä nykypelien mittapuulla paljon ja hahmokasti vaihtuu tiuhaan niin jokaiseen hahmoon on myös panostettu kiitettävästi. Sivuhahmoilla on omat, huikeat, taustatarinansa mitkä tekevät hahmoista astetta eläväisempiä.
Alunperin SNES:sille julkaistussa pelissä nähty 2D-spritegrafiikka on uudessa installaatiossa korvattu korealla 3D-grafiikalla, joka tuo mieleen PS1-aikojen Final Fantasyt. Ulkoasumuutos on herättänyt faneissa ristiriitaisia tunnelmia, mutta itse tykkäsin. Samanlaista närää on myös aiheuttanut pelissä välinäytöksissä esiintynyt ajoittainen ääninäyttely, joka on osittain korvannut alkuperäisen pelin mykät "laatikkokeskustelut". Myös ääninäyttely miellytti omaa korvaani ja se on toteuttu ihan mukiin menevästi.
 |
| Uusi visuaalinen ilme tuo mieleen PS1:sen FF-pelit. (youtube.com) |
Luolastoissa lymyten, taisteluissa rymyten
Leijonanosa peliajasta kuuluu finalfantasymaisesti satunnaistaisteluissa mäiskien ja luolastoja kompaten. Pelimekaniikka jopa kannustaa pelaajaa nuohoamaan luolastot lattiasta kattoon palkitsemalla lisätavaroilla. Satunnaistaistelut taas ovat välttämätön paha hahmonkehityksen vuoksi. Kumpaankaan näistä kahdesta ei voi oikein välttää tai väistää. Toki luolastoista pääsee livahtamaan hauskasti nimetyllä "hätäulospääsy"-esineellä, mutta satunnaistaisteluihin ei ole olemassa mm. pokemon-peleistä tuttua repel-tavaraa, joka pitäisi satunnaismatsit kurissa.
Toisaalta satunnaismatseilla on markkinarakonsa, sillä ne ovat paitsi hahmonkehityksen kannalta niin myös pelissä etenemisen vuoksi pakollinen paha. Pelin vaikeustaso on nimittäin paikoitellen kohtalaisen kipakka, erityisesti pelin loppupuolella. Parhaiten se ilmenee pomokohtaamisissa, joissa julmurit one-shottasivat hahmonit. Tällöin koko kärhämä oli pahimmillaan ohi 4-5 vuorossa. Ja sitten oli edessä kiikutus edelliselle tallennuspisteelle! Kunnes taas keksin (ts. lunttasin netistä) tehdä ne "oikeat salaiset jutut" (OSJ tm), joiden avulla pomo kaatui. Tai sitten grindasin ja grindasin...
 |
| Satunnaiskohtaamisilta ei voi välttyä. (youtube.com) |
Pahimmillaan FF4 pelaa itseään puoliautomaattisesti Auto-Battlen kehittäessä hahmot itsenäisesti samalla kun tarinaa kerrotaan tekstiruuduissa, jolloin pelaajan rooli supistuu a-napin hakkaajaksi. Parhaimmillaan se on henkeäsalpaavaa tarinankerrontaa, loistavia hahmoja sekä sarjan parasta taistelumekaniikkaa.
Arvosana: (DS:llä)
8/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti